Kaksi viikkoa Norjassa takana. Siellä olin taas vapaa, elin täysillä hetkessä. Pyyhin kaupungin kuonan yltäni ja uppouduin aistimaan puhtaan luonnon. Ajomatkalla puhuimme ystävieni kanssa siitä, miten kaupungissa asuminen tukahduttaa ja turruttaa aisteja. Kun koko ajan ympärillä on paljon keinotekoisia ärsykkeitä, valoja,ääniä ja hajuja, ihminen itseään suojellakseen laittaa muutaman luukun itsestään kiinni.
Kun olen muutaman vuorokauden luonnossa, tunnen kun ne suljetut luukut alkavat avautua. Mieli on kirkkaampi ja vartalo tuntuu elinvoimaiselta. Tekee mieli kurottautua kohti pilviä ja tuijotella meren aaltojen rytmikästä liikettä. Silloin elää, eikä vain odottele elävänsä.
Haluaisin hirveästi että mulla olisi enemmän kuvia retkiltä luontoon ja niistä fiiliksistä mitä se herätti, mutta mukavuuden halussani jätin kameran yhtä kertaa lukuunottamatta telttaan. Kännykkäkameralla otin joitakin kuvia, jotka ehkä julkaisen joskus täällä, vaikken niin huonolaatuisista kuvista tykkääkään.
Oihhh mitä kuvia! Ja hyvä teksti. Kuinkahan tukossa sitä ite on täällä kaupungissa ja millainen olo ois jos asuis vaikka vuoden luonnon keskellä?
VastaaPoistaKiitos! Veikkaan että jos asuisin itse vuoden luonnon keskellä liitelisin niittyjen ylitse höyhenen keveänä ja rakastaisin koko maailmaa. :D Ainakin tuntisin varmasti selvemmin olevani osa tätä suurta kokonaisuutta, ja aistisin ympäristöni aivan eri levelillä kuin nyt.
PoistaTaas huippuja kuvia joista sais ihania tauluja! Suosittelen sua kouluttautumaan kuvaajaksi, taito on hallussasi.
VastaaPoistaKiitti! Kuvaamaan oppinee kuvaamalla enemmän ja enemmän ;)
Poista